sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Eskapismia

Kun lapset ja aikuiset on sairastaneet suurimman osan viikkoa, kun keskimmäisellä on todettu eka korvatulehdus (mutta vasta kolme ja puoli -vuotiaana!), kun koulun alku on hauskaa mutta käynnistysvaikeudet vaivaa. Kun kodin sotkut häiritsee, mutta niille ei jaksa tehdä kuin välttämättömimmän. Kun tilillä on rahaa 26 euroa. Mitä silloin voi tehdä? Vaikkapa miettiä uuden asunnon ostoa.

Haaveiluahan tämä suurimmaksi osaksi on, mutta nettiä selaillessa tuli pitkästä aikaa vastaan sellainen talo, joka sävähdyttti. Sävähtämistä helpotti se, että tarjouskilpailun aloitushinta oli järkevän rajoissa. Kivoja talojahan on maailma täynnä, mut inhoan niiden hintalappuja: alkavat kakkosella, kolmosella ja toisinaan vaikkapa kasilla. Huh huh!

Tämä unelmatalo on rakenettu 70-luvulla. Se että ihastun tuon vuosikymmenen taloon ei ole mulle ihan tavallista. Teini-iästä (50-luvun talo) asti olen asunut vanhoissa eli 20-, 30- ja 40-luvun taloissa. Ihailen kyllä kyläillessä uusia asuntoja ja sitä helppoutta, mitä uudenaikainen suunnittelu tuo mukanaan. Vaikkapa sitä, ettei ole kaksia erillisiä jyrkkiä portaita. Tai sitä, että tiettyyn kohtaan seinän viereen jätetty märkä vaate ei jäädy talvella. Tai sitä, että tytär voisi ottaa lusikan yhtä aikaa kun mies keittää kahvia ja minä täytän astianpesukonetta. Meillä se ei harmi vaan onnistu. Inhoan myös sitä, että vain kesäsynttäreille – järjestetään pihalla – voi kutsua kaikki, jotka haluaa. Talvella vierasmäärä pitää miettiä tarkemmin, ettei heikoimmat vyöry portaita alas.

Mutta toisaalta meillä on kodikasta, hassua ja tavallaan kaunistakin. Ja kun ollaan yhdessä, sitä tosiaan ollaan yhdessä muutaman kymmenen neliön oleskelutiloissa. Jäisinkö kaipaamaan tätä intiimiyttä, jos oikeasti muuttaisimme?

Netin unelmakoti on arkkitehdin suunnittelema ja hassu ja kummallinen sekin: pohjakaava on aika rönsyilevä ja pinnoissa oli käytetty kaikkia mahdollisia materiaaleja: tiiltä sekä seinässä että lattiassa, korkkia, laattaa, paneelia, metallia(?), liuskekiveä jne. jne. Tilaa siellä on tuplamäärä meidän nykyiseen asuntoon verrattuna.

Ihanaa ja kamalaa miettiä asuntoasioita. Mehän asutaan tässä nykyisessä kodissa enimmäkseen sillä mielellä, ettei olla ikinä lähdössä mihinkään. Mutta toisinaan tulee näitä kohtauksia. Muuten, onkohan tämä jokin vuodenkiertojuttu? Että tammikuussa jumpataan raivona, mietitään elintaparemonttia ja katsotaan asuntoja? Helmikuussa sitten jotain muuta?

Paras tapa tappaa – tai joskus harvoin voimistaa – asuntokuumetta on käydä näytöissä. Tässäkin tapauksessa nauratti jo pihalla: livenä talo oli melko monesta kulmasta kompaktimpi (lue: ahtaampi) kuin laajakuvaobjektiivilla otetuissa esittelykuvissa. Eikä välitysfirma ollut välittänyt kuvata yläkerran pitkää ja kapeaa käytävää, jolle aukesi vessan, vaatehuoneen ja neljän vaatekaapin ovet. Ja josta kuljettiin kahdesta ovesta parvekkeelle ja kolmesta makuuhuoneisiin. Mitähän se arkkitehti mietti käytävää piirtäessään? Jyräskö alkuperäiset asiakkaat paran kokonaan?

Yhden surkean mitäänsanomattoman kuvan sain räpsästyä ulkoa, ennen kuin kameran akku loppui. Toisen nyysäisin välitysfirman sivulta. Siitä saa jotain kuvaa siitä rönsyilevyydestä, joka ihastuttaa, mutta remontteja miettiessä myös kauhistuttaa. Ja kolmas kuva onkin meiän omasta tutusta rakkaasta keittiöstä (tosin siistittynä jouluversiona). Vaikka meillä maitopurkkia jääkaapista ottaessaan pitääkin pyytää pöydässä istujia väistämään, tällaiset pikkuvaikeudet ja tän talon remontit on niitä, joihin me ollaan totuttu. Ei siis tullut muuttoa, vielä. Mutta ehkä kimmoke seurata vähän tarkemmin, mitä asuntomarkkinoilla tapahtuu. Ihan varmuuden vuoksi vaan.


tiistai 6. tammikuuta 2015

Kohti hyvää tulevaisuutta

Palattiin tänään mun mummun – lasten isomummun aka vanhan mummun 90-vuotissynttäreiltä. Kunnioitettava ikä! Missähän kuosissa ja mielentilassa sitä itse on tuon ikäisenä, jos siis on onni elää niin vanhaksi? Mun ikiaikainen haave on ollut tulla onnelliseksi, hyväntuuliseksi mummeliksi, joka elää hyväntuulisen papan kanssa. Tästä yritän riitatilanteissa (hah, paradoksi!) toisinaan muistuttaa mies miekkoselle, tuolla mukavalle mut toisinaan vähän yrmylle kaverille. Toisaalta, parempi vuosien varrella sanoa ääneen omia haaveitaan ja sillä lailla suitsia todellisuutta edes hiukan toivottuun suuntaan. Jos ei toinen tiedä mun toivetta, niin mitenpä hän osais automaattisesti siinä kompata?

Oma hommansa on tietenkin pysyä itse sellaisena kuin toivoo olevansa myöhemminkin. Eihän se ihana mummuus tyhjästä synny, vaan heijastelee elettyä elämää! Joulun aika ja muutenkin loma-ajat on tässä suhteessa parasta terapiaa. Jouluna mä näen tavallista enemmän kavereita – niin kotipaikkakunnalla kuin muualla asuvia. Se, että saa olla yhdessä, juoda loputtoman monta kupillista kahvia ja jutella ja nauraa vaan, se on mulle jouluajan paras juttu. Silloin tuntuu, että kunhan säilytään kaikki tämmösinä kälättävinä, liikkuvina, sosiaalisina, kutovina pöhköinä niin ikä on vaan vaihtuva luku, eikä mikään mittari sille, millainen saa tai ei saa olla.

Ja täytyy nyt alleviivata, että eihän arjessakaan mitään vikaa ole. Silti, kun eläminen lasten, työn, opiskelujan ja hmm... epämääräisen kaiken kanssa on melko kiireistä, tulee hetkiä, jolloin eksistentiaaliset pohdinnat ja elämän isot ja pienet ilot jää kuka-laittaa-tänään-ruokaa-kaapissa-ei-ole-mitään-keskustelun jalkoihin.

Mutta nyt, onpahan juhlittu (kuopuksen 2-vuotissynttärit, joulu, uusi vuosi ja mummun täydet kymmenet). Ja juhlitaan vielä (esikoisen 16-vuotispäivät! Ja mä lähden Tromssan kansainvälisille elokuvafestivaaleille!!!) Oon saanut hengittää, olla, nukkua pitkään ja lukea. Olla yhdessä ihmisten kanssa ja hitusen rauhassa. Tajuta että pienimmät pampulat tappelee toki edelleen, mutta kasvaa silti, eikä tämä(kään) vaihe kestä kuin hujauksen. Ja oon saanut katsoa lumisia puita, sukulaisia, tähtiä, rakkaita lapsia ja sitä miestä, joka on kuitenkin pohjimmiltaan aika hyväntuulinen tyyppi. Näillä pohdinnoilla on hyvä sukeltaa kohti arjen alkua. Plumps!

Loppuun vielä epämääräinen kuvavalikoima meidän pikkukuusesta sekä pampuloiden yhteisistä legoleikeistä. Todiste siitä, että yhteinen leikki sujuu jo – hetken kerrallaan.