Vaikka Busan on miljoonakaupunki, on tämä samalla kaupunki, jonka alueella on lukuisia kukkuloita. Mulle ne on tosin vuoria, koska oma kotikaupunki on lakeudella. Useinhan suurkaupungit ovat täyteen rakennettuja vaikkapa yhtä
keskuspuistoa lukuunottamatta, mutta täällä topografia on sellainen,
että kaikkialle ei vain voi rakentaa noita tornitaloja. Jo junamatkalla Soulista Busaniin ajattelin että tuonne kukkuloille pitäisi päästä: raskaat sadepilvet roikkuivat vuorenhuippujen alapuolella, voitteko nähdä sen? Ja muutenkin, eksyilyvaeltelu taitaa olla mun juttu – siitä on kokemusta ennestäänkin.
Tänään mulla oli käynti Dongseo Universityn pääkampuksella. Lukujärjestys ei vielä selvinnyt mutta eiköhän se järjesty lähipäivinä. Huomenna on audienssi videopuolen opettajan kanssa, ja sitten pitää vain tehdä päätöksiä opintojen suhteen. Joka tapauksessa päivä oli lyhyt, ja paluumatkalla hyppäsin pois metrosta Seomyeonin
(서면) metroasemalla. Kiertelin ympäriinsä, söin ja kävelin Jeonpoon (천포) päin, niin kuin olin salaa suunnitellutkin. Evääksi ostin pussin paikallisia mariannekeksejä ja jonkin vilja"limukan" (huom: ei ole makeaa eikä muistuta limukkaa eikä mitään mitä Suomessa olisin juonut). Varusteena mulla oli sandaalit, t-paita, farkut ja reppu, eli olin täkäläisittäin varsin alipukeutunut – korealaiset patikoijat voisi varusteidensa puolesta kuvata milloin tahansa Partioaitan katalogiin. Jokatapauksessa: ylöspäin...! Kännykän kelpo Google Maps näytti että Jeonposta pitäisi olla jokin tie vuoren rinteeseen. Oli portaita. Ja löytyi polku! Ylös, ylös, ylös, ja lopulta olin voimistelutasanteella, jossa kuuskymppinen korealaismies roikkui pää alaspäin. Harmittaa kauheasti kun mulla ei ole yhteistä kieltä näiden paikallisten teräsvaarien ja -mummujen kanssa. Mutta kovasti nyökkäillään ja he kysyy enkö osaa koreaa (Hangul) ja minä hymyilen ja ehkä näytän korean alkeisopasta. Paljon lisää hymyilyä ja nyökkäilyä.
Tältä ensimmäiseltä isolta tasanteelta (oltiin jo tosi tosi tosi korkealla mutta ehkä siis vain vuoren puolessa välissä) löytyi polku vieläkin ylöspäin. Pimeän tuloon oli vielä usempi tunti, joten eteenpäin! Ja niinpä mä kävelin sieltä Jeonposta kotiin Gwanganiin (광안) vuoria pitkin. En tiedä kauan tuossa meni mutta ehkä kolme–neljä tuntia. Ja oli mahtavaa. Itketti, nauratti, tuntui hyvältä. On kivaa olla suurkaupungissa, jossa on paljon kuhinaa koko ajan. Mutta on myös mulle tärkeää päästä siitä välillä pois. Päivä oli vähän viileämpi ja vuorilla oli puita varjostamassa. Sain vain aivottomasti kävellä. Katselin kaupungin maamerkkejä, jotka olivatkin yht'äkkiä legopalikan kokoisia, ja suunnistin niiden ja paikantimen avulla. Ja kas, mä löysin polut, joita pitkin pääsin kotiin.
Ehkäpä näissä tarinoissa pitäisi olla jokin jujukin, jotta ne eivät olisi vain omien tekemisten raportoimista. Tässä eksyilyvaeltelussa pointti vois olla, että muuallakaan ei muutu toiseksi kuin mitä on, etenkin kun on jo valmiiksi ihan tyytyväinen itseensä. Jos mulla oisi täällä kavereita niin tosi mielllään söisin/joisin illat ulkona ja tutustuisin kaupunkiin vähän eri tavalla. Mut sitä odotellessa tää lähestymistapa sopii mulle. Mä otan pala palalta tätä isoa fyysistä kaupunkia haltuuni, löydän sen reittejä ja niitä juttuja, joita voisin tehdä, jos ihan oikeasti pitkään asuisin täällä. Nyt mä tiedän että tonne vuorille voi mennä. Siellä on polkuja, se ei ole mikään saavuttamaton paikka, vaan mä ihan itse yksin osasin kulkea siellä ja pääsin kotiin. Se riitti tälle päivälle. Huomenna edessä on uudet jutut eli Centum City ja videopuolen kampus sekä professori Lee.
Näissä näköaloissa on hyvä roikkua pää alaspäin. |
Koti alkaa näkyä... |
Gwangan Bridge. |
Tuolla keltaisten valojen lähellä me (kai) asutaan! |
Minä siellä tuolla jossain. |
PS. Oikea kamera oli tänään kotona, kamerakuvilla mennään...