Ihana Satuhieronta-käsikirja!

Nyt se on valmis ja julkaistu: kauan ja huolella tehty Satuhieronta-käsikirja. Tästä vihjaisinkin edellisessä postauksessa. Vitsi että on hyvä mieli; niin hyvä että hehkutan täällä blogissakin, vaikka oikeestaan tää blogi on mun vapaa-aikaa eikä ollenkaan töitä varten. Mut tällaiset projektit on siitä mukavia, että niissä on paljon yhtymäkohtia omaan elämään. Niin paljon, että työ ei ole vain työtä. Tämän kirjan oppejahan voin suoraan hyödyntää omien pampuloiden kanssa! Testattu on, ja esimerkiksi Autopesula-satuhieronta rauhoitti tosi hyvin aika... "eläväistä" kolmivuotiasta.

Kirjan on kirjoittanut satuhieronnan kehittänyt Sanna Tuovinen. Kirjan aivan ihanat piirroskuvat on Sanna Pellicionin kynästä. Sannallahan on myös muita aivan mahtavia juttuja... Valokuvat otti Mikko Törmänen, kannen suunnitteli Laura Lyytinen ja kirjan julkaisi WSOY. Kippikset vaan kaikille! Ja mä siis taitoin kirjan, koska sitäpä mä teen.

Kauan se kesti

Helpottavaa saada toisinaan jokin lukuisista keskeneräisistä projekteista valmiiksi. Viime viikkoina tätä iloa on tuonut kahden homman loppuun saattaminen. Toisesta muikenen kuin vaari vielä hetken (eli vinkkaan vaan että monta kuukautta työn alla ollut kirjataitto lähti painoon viiko sitten. Palaan asiaan kun kirja on julkaistu). Toinen valmistunut työ on nämä villasukat, jotka on olleet puikoilla luultavasti toista vuotta. Syyslomalla nappasin sukat esiin, päätin unohtaa stressin lopputuloksesta ja kudoin, purin ja kudoin. Ja nyt ne on valmiit!

Pitkään venyneiden prokkisten yksi ongelma on maun muuttuminen matkan varrella. Sukkia tehdessäkin kirvasin, että miks hitossa oranssia? Miksei jotain trendikästä pastelliväriä? Miksi ei edes valkoista? Mutta onnekksi mieli ja muoti ei lakkaa muuttumasta, joten eiköhän se oranssikin taas joskus ole in. Ekat valmiit aikuisten villasukat yläasteaikojen jälkeen on sentään iso juttu! Lisäksi nyt voin aloittaa vaikka mitä uutta käsityötä, jee!!! Palkinnoksi tuosta kirjataiton loppumisesta lupasinkin itselleni uudet villatakkilangat. Ja lisälahjana luvan olla stressaamatta tippaakaan, jos en ikinä saa kyseistä villatakkia valmiiksi.




Ps. Sukat tein ohjeesta - melkein. Kaikki on siis suoraan mallin mukaan, paitsi lanka, puikot, luotu silmukkamäärä, pituus, kuviot, kantapää ja kavennukset. No ainakin Anu Harkin / Kotoliving-lehden ammmoiset Yllätyskerä-villasukat toimi inspiraationa. Oon kai sanonutkin etten ole oikein hyvä ohjeiden noudattamisessa...

DIY: pipo päähän

"En tykkää." "Se ei ole minulle hyvä." Tai vain lyhyesti: "Ei-ei-ei-ei-ei!" Syksyä ja lasten pukemisen ihanuuttahan tässä mietin. Viime aikoina kolmivuotiaan ei-ei-ei on kohdistunut eniten kenkiin (check: uudet isommat talvikengät hankittu) ja huppulakkiin, jota "spaidömään" ei haluaisi päällimmäisen lakin alle. Kätevänä - tai ainakin innokkaana - äitinä lähdin ratkomaan ongelmaa.

Kaivoin esiin vanhimman lapsen pieneksi jääneen, muutenkin turhan lyhyen treenipipon ja ammoin kirpparilta hankitun villapipon. Sakset leikkaamaan ja saumuri laulamaan! Tosin mokasin heti ja katkoin saumurin langat, joten tunnin äherryksen jälkeen siirryin tavalliselle ompelukoneelle. Lopputuloksesta tuli kuitenkin minusta älyttömän söpö kääntöpipo, vai mitäs tykkäätte? Nyt on niska ja korvat varmasti piilossa ja voidaan hetkeksi jättää huppulakkitaistelu sikseen.

Enää jännitän, meneekö tuo lakki päähän asti. Kolmivuotiaiden kanssa u never know...

Laiskan sunnuntain pika(kasvis)ruoka

Ruokaa pitää laittaa. Lapsiperheissä sitä pitää laittaa vieläpä huomattavan usein. Ja kun laittamiseen jotakuinkin tottuu, kovin monena päivänä viikossa ei tee mieli syödä valmisruokia, vaikka arkimenojen määrä kuinka vois niitä puoltaa. Varmaan joka perheessä on omat helpot pikaruuat, joiden tarvikkeet löytyy aina, ja joiden tekemiseen ei tarvita aivoja. (Huomio: usein arkisin kello 16.30 aivojen synapsit ovat juuri pahasti katkenneet kohdasta, joka mahdollistaisi herkullisten uusien ruokalajien loihtimisen kohtuuajassa.)

Nyt ei ole arki vaan sunnuntai. On lisäksi loma!!! Voimia teki mieli silti säästellä: Mies miekkonen nukkui aamu-unia sohvalla tupenpeluun väsyttämänä. Mun intressit taas suuntautuu tällä hetkellä lähinnä kutomiseen. Aivoton pikaruokaa siis kehiin.

Tämä ohje on muokattu hesarin ruokasivujen Riisi-lihapyörykät/Kubbat-ohjeesta. Liha on tiputettu pois, kun meillä sitä syödään niin harvoin. Samoin riisikuori jäi pois liian vaivalloisena. Jäljelle jäi mausteinen, suolainen, makea, ihana pohja esimerkiksi couscousille. Ei varmaan joka ipanan tai justiinan makuun, mut meidän karaistuneet tenavat söi tätä suht hyvin: toinen kaiken ja toinenkin melkein. Sellaista pikaruokaa siis, olkaas hyvät!




Rusina-manteli-couscous
- sipuli (tai kaks jos haluaa)
- 1 dl rusinoita
- 0,5-1,5 dl kuorittuja manteleita tai mantelirouhetta
- 2 dl lehti- tai tavallista persiljaa
- 1-2 tl suolaa
- 2 tl currya
- 1 tl mustapippuria
- 0,5 tl jeeraa eli juustokuminaa jauhettuna
- öljyä paistamiseen
- 2-3 dl vettä
- 2-3 dl couscousia (saman verran tai hiukan vähemmän kuin vettä)
Lisäksi esim. paprikaa ja herneitä tai mitä vaan vihanneksia, jotka joko kypsennät samalla tai jotka on esikeitetty.

Kuullota silputtu sipuli öljyssä paistinpannulla. Lisää paprika ja herneet ja anna kypsyä itselle sopiviksi.

Sekoita joukkoon mantelirouhe (tai monitoimikoneessa rouhitut mantelit) sekä rusinat.

Hienonna persilja. Sekoita persilja ja mausteet ja lisää seos pannulle. Sekoita.

Lisää vesi ja anna kiehahtaa. Nosta pannu pois levyltä ja lisää couscous sekoittaen se muiden ainesten joukkoon. Anna seistä couscousin ohjeen mukaan kannen alla (yleensä 5 tai 6 minuuttia). Sekoita couscous irtonaiseksi haarukalla. Voit tässä vaiheessa halutessasi lisätä joukkoon ruokalusikallisen voita. Meillä tämä syötiin tänään keitettyjen kananmunien kanssa. Mukavan mausteista ruokaa sateiseen syksysunnuntaihin!

Rutiinilla

Tällä viikolla oon pohtinut, mikä määrä rutiniia on hyvästä ja milloin rutinoituminen menee yli. Hesarissakin aihetta sivuttiin männäviikolla. Yksi päätelmä oli, että aamupalaa syövissä perheissä on keskimäärin parempi arjenhallinta kuin aamiaisen skippaavissa. Hurraa! Yks piste meille!!! Tällaiselle sotkuiselle, vasta järjestystä ja kaaoksen (=tavaran) hallintaa opettelevalle ihmiselle onnistuminen yhdellä osa-alueella antaa toivoa. Mutta edelleen, voihan rutiineissa ja laajemmin velvollisuudentuntoisuudessa myös liioitella.

Otetaas tuokiokuva perjantaihin: Pitkän työ- ja kouluviikon jälkeen kotona ei yllättäen ollutkaan vielä ketään. Mies miekkonen oli napannut nappulat mukaan mummolaan talvirenkaiden vaihtoon. Koti taas oli melkoisessa luonnontilassa, koska, noh, koska se vaan on joka päivä, etenkin jos iltaraivaus jää kerrankaan tekemättä. Oma mieli ailahteli: nukkumaan, uimaan, kuntosalille, hulluille päiville, kahville jonnekin. Mutta jäin kotiin. Laitoin pari tavaraa paikoilleen. Laitoin pari lisää. Järjestelin, aloin nostella tuoleja nurinniskoin pöydän päälle, tyhjensin ja täytin tiskikoneen, pistin pyykkikoneen pyörimään, ruokin kissat, laitoin tulet uuniin ja imuroin. Välissä join kupin tummaa kaakaota.

Tuo perjantai-ilta mietityttää edelleen: oliko se taas yksi hukattu mahdollisuus rentoutua vai sitä, että rakastan jo itseäni (ja muuta perhettä) sen verran, että viitsin nähdä vaivaa, jottei koko viikonloppua v***ta kuin pientä eläintä kun on niin sotkuista? Siinäpä sitä on mietittävää. Liikaa rutiiniako jo, vai juuri tarpeeksi?




Vielä loppu"kevennys": tuossa yllähän ois ohje miten toimia, ettei kotona olisi niin sekavaa vaan aina siistiä ja tyylikästä. Vaan kun ohjeiden noudattaminen ei vaan ole omia vahvimpia puolia... Määrään luottaen ja neljällä eri puulajilla siis mennään edelleen.

Polku takaisin

Siinä se kiemurtelee: talon eteläpäätyyn työllä, vaivalla, hiellä ja innollakin kaivettu ja sen jälkeen täytetty polku. Toimikoon tuo polku tässä myös aasinsiltamaisena vertauskuvana sille, kuinka mä ryömin tauolta takaisin blogimaailmaan. Blogipaussin alku olikin salakavala! Bloggaavat lukijat varmaan tietävätkin, että niin voi käydä, mutta taisin odottaa itseltäni enemmän. Kaava lyhyesti: Tuli kesä, tuli parin päivän ja sitten viikon tauko, kameraan kertyi kuvia, joista ajattelin postata (ootte muun muassa missanneet kolmivuotiaan autokakun, jonka renkaat AIKALAILLA muistuttivat tissejä sekä serkun tekemän kikkelikakun, joten surkaa!). Aika kului, helteet alkoivat, ei tehnytkään mieli istua koneella. Ai niin ja tuli Oikeita Töitä, joita tietysti jouduin tekemään tietokoneella. Kynnys jatkaa blogin parissa nousi, koulukin oli alkamassa ja niin edelleen, selitystä selityksen perään!

Pidin kesällä taukoa blogien lukemisestakin, mutta sen aloitin uudestaan kesän lopulla. Olenkin ollut hiljainen, tyytyväinen, ei-kommentoiva seurailija. Kiitos siis muut ahkerat bloginpitäjät teille!




Mutta takaisin polkuun! Kakkujen lisäksi meidän pihaan valmistui juhannuksen tienoilla autokatos, jonka rakentamista keväällä seurasin nappuloiden kanssa. Pihatöitä ei kesähelteillä oikein jaksettu paiskia, mitä nyt siivottiin vähän ja pystytettiin tramppa pihan nurkkaan. Mutta elo- ja varsinkin syyskuussa ollaan pistetty töpinäksi. Saatiin toissa viikolla kylvettyä nurmikko pihaan (eihän ole vielä liian myöhäistä, eihän???) ja sen jälkeen olen naapureiden ja mies miekkosen avulla saanut keskittyä siihen hienosäätöön, joka mua oikeestaan kiinnostaa.

Polku rakennettiin siten, että hahmottelin tipuaskelilla sopivan kaarevan muodon, ja sen jälkeen kaivoin alueelta mullat pois. Ensin kannoin multaa ämpäri kerrallaan pois, mutta onneksi apuun naapuri tuli ja työ nopeutui huomattavasti.

Uraan laitettiin alle juurikangas, sen päälle 0–16 mm mursketta ja pintaan erikokoisia tontilta löytyneitä seulanpääkiviä (hei, mä osaan näitä termejä loputtoman kiviguuglailun jälkeen!!!) ja samoin tontilla ennestään olleita liuskekiviä.

Polun reunaan aloin istuttaa vuorenkilpiä. Se ei oo mun lempikasvi, ainakaan laajoina keskelle ruohikkoa läntättyinä pyörylöinä, mutta olen nähnyt kivoja toteutuksia, kun vuorenkilpi on vain reunakasvina ja vieressä on muuta. Todellinen syy vuorenkilven käytölle on kuitenkin myös taloyhtiön rahojen loppuminen: autokatos vei kaiken ja pihaa on tehty minibudjetilla. Toisen kukkapenkin reunakiviä ja talon reunakiviä on haalittu sieltä täältä ilmaiseksi, samoin kasveja. Joten näillekin tahoille isot taputukset ja kiitos. Vähän surkeeltahan noi kasvit näin syksyllä heti istutuksen jälkeen näyttää, mutta huhu kertoo, että vuorenkilpeä on liki mahdoton tappaa. Toivottavasti mäkään en onnistunut siinä!

Siinä se siis kiemurtelee ja alkaa ensi keväänä toivottavasti pikkuhiljaa kasvattaa noita kasveja ympärilleen. Polku. Joten täällä ollaan taas, jos ei ihan koko ajan niin kuitenkin viikon-parin välein toivon mukaan.


Ps. Jos joku ihmettelee, noita juurikankaita on ilmeisesti aika monenlaisia ja -värisiä. Kaikki meillä olevat on olleet naapureiden ostamia, mutta on ollut valkoista, mustaa ja viimeiseksi ruskeaa. Joku viisaampi varmaan tietäis, onko niillä jotain eroa.

VR:n lapsella ei ole kenkiä?

Mistä on kylmät kesälauantait tehty? Lättähatuista ja kenkäostoksista, ainakin.




Lättähattujuna-ajelulle lähdettiin, vaikka aamulla pitikin arpoa monen tosi kivan homman kesken (kaatopaikkakuorman vieminenhän on huippumahtavaa, ainakin kolmivuotiasta!). Vähän teknistyyppisenä visualistina nautin, kun sain fiilistellä junan vanhoja ohjekylttejä sekä nippeleitä ja nappuloita. Ohjaamoonkin sai mennä, meitä oli siellä aika paljon muka lasten perässä, hah. Junassa oli lämmin, aurinko paistoi ja lapset kitisivät vain viimeisen vartin (puoli tuntia, väittää mies miekkonen). Keskimmäinen ihmetteli, kun pissa meni vessasta raiteille, ja kuopus oli tyytyväinen niin kauan kuin eväitä riitti. Vaikka mun suhde juniin on kärsinyt vuosien saatossa kolhujakin, niin tänään oltiin kyllä niin VR:n lapsia kuin olla voi. Tosin, liikennöitsijänä taisivat olla rautatieharrastajat, ei Valtion Rautatiet.

Kenkäostoksista taas – tiedätte varmaan millaista se on: näin miljoona kenkää, joissa oli halutut ominaisuuden ripoteltuna eri jalkineisiin. Moni kenkä oli hyvä, mutta vääränmallisella korolla, värillä, pintamateriaalilla ja tietysti liian pienessä/isossa koossa. Hyvä puoli on, että voin nyt helposti pitää varttitunnin esitelmän tämän kevään avokas- ja sandaalimuodista. Soittakaa jos kiinnostaa!

Pääsin myös syksyksi haluamaani kouluun. Sen kunniaksi syötiin pullaa ja suostuin extempore ottamaan yhden työhomman hoitaakseni. Hauskaa vaihtelua, vaikka työnteko täällä kotona onkin välillä hiukan vaivalloista: "Älä koske siihen, se on äidin TÄRKEÄ", "ja se myös", "ja se!" Huh huh, palautuu mieleen, miksi en ole hirveästi töitä perhevapailla haalinut.

Pitäis nukkua, mutta: kesä, työt, blogit ja tietysti mun ikirakkaus Pirlo!

Rennot iltakahvit ja iltaräppi (kahvin syy!)

Kyllä mun kestää juoda iltakahvit. Ei mitään vaikutusta uneen, uhoan. Viittä tuntia myöhemmin huomasin, että uni ei tullutkaan; se karkasi hyppivien ajatusten tieltä: Idiotismia kutsua yli neljäkymmentä vierasta 3-vuotissynttäreille, jotka pidetään raksapihalla! (Silti kaikkia, jotka haluaisin, ei ole kutsuttu.) Kun palaan kotiin, pitää hakea kolmimetrinen liukuovikisko liikkeestä. (Tärkeä asia, mut miks murehtia sitä nyt ja täällä?) Voisiko piharakennus valmistua synttäreihin mennessä? (Ei voi. Tämä on vain samojen stressiajatusten eri mutaatio.) Mummun ja papan vanhan huoneen lattiapatjalla, keskimmäinen vieressä ja kuopus matkasängyssä, kellon lyödessä puolta kahta mä vaan surffailen ja huolehdin.

Niin paljon kuin tuo kahvi houkuttaa ja koukuttaakin, empiiriset havainnot ovat vakuuttavia: kahvinjuonti puoli yhdeksältä illalla ei kannata – juhlailtoja lukuunottamatta.

Uneenrauhoitusräppi, keksi itse alkusävel:
"Ti- ti-di-diiudiiu ti-ti-di-diiudiiu 
[räppiosuus:] Elämä kulkee aina omalla tavallaan / lapset juoksee vapaina hiukset hajallaan. / 
Joku meille penkit ja pöydät juhliin lainaa / vaik just nyt niistä huoli mua valvottaa ja painaa. / 
Leivon kakut, nautin seurasta enkä ota ressiä / elän kesää katon jalkapalloa: Pirloa ja Messiä. /
Ti- ti-di-diiudiiu ti-ti-di-diiudiiu 
[räppiosuus:] Jos valvon liikaa niin eihän se oo väärin! / Muutenkin teen juttuja hyvin, ihan ylenmäärin / 
siihen verrattuna tyhmät asiat saa tilaa ja mua ahistaa. / Ei pitäis kohdella itseään väärin kuin jotain pahista-aa, / 
vaan kuin hyvistä, kuin parasta kaveria. / Ei hitto, nyt nukkumaan peitto päälle ja pää kohti laveria!"

Sateen ropina mummolan kattoon oli lopulta mun unilaulu.

Ihaninta lomassa on kuitenkin se, että saman kahvivirheen voi tehdä heti uudestaan. Tänään – kotona taas – join iltasumpit rennosti vartin yli yhdeksän illalla. Mutta ei se mitään, onhan joul... eikun ämämkisat!




Joulukuvat on otettu eilen mummolassa tätini kokoamalla hienolla tonttukuistilla. Miniatyyrit ovat tonttujen koulutuskeskuksen asuntolan huoneita ja tätini tekemiä. Hyvä hän!

Se on pyöreä!

Tässä me ollaan, söpösti rivissä. Kuva: LR.

Ja kohta siitä puhuu moni. Toiset nauttivat tämän pelivälineen liikkeiden seuraamisesta, ja toiset kärsivät siitä, että siipat tai kaverit ajautuvat kuukauden kestävään rinnakkaistodellisuuteen, jossa eläminen rytmitetään Tärkeiden ja Vähemmän Tärkeiden pelien mukaan.

Meidän perheessä jalkapallo – siitähän tietysti on kyse – on toistaiseksi jokapäiväistä peruskauraa esikoisen harrastuksen myötä. Tai siis, ensinhän oli mun aikuisiällä aloittama potkiskeluharrastus, jota tytär inhosi. Hän oli silloin niin nuori, ettei häntä voinut jättää kotiinkaan, vaan kentän laidalle oli tultava mukaan. Mut niin vain kävi et esikko alkoi itsekin pelata, ja meni tietenkin taidoissa ohi että suhahti (siis mullahan niitä taitoja ei juuri ole, intoa vaan).

Jossain vaiheessa perheeseen ilmaantui mies miekkonen, ja hänkin alkoi pelata potkupalloa. Silloin oltiin söpösti oikein jalkapalloperhe, kaikki erilaisine pelipaitoinemme ja polvisukkinemme.

Tällä kertaa MM-kisat tulee aamuseitsemältä herääville (herätetyiksi joutuville!) vähän väärään aikaan. Se voi haitata huumaan kiinni pääsyä. Muistaakseni  neljä vuotta sitten katsoin liki kaikki alkulohkojen ottelut ja teippailin ottelukaavioita olohuoneen seinään. Oi aikoja, oi tapoja!

Jalkopalloon vois tietysti valita muunkin näkökulman kuin tällaisen minäminäminä muakiinnostaa -vinkkelin. Onhan järjetöntä rakentaa stadioneita, joille yritetään kisojen jälkeen epätoivoisesti keksiä käyttöä: oisko tää nyt vaikka leikisti vankiensäilytyskeskus??! (ks. esim. Financial Times: "[...]many of the stadiums are simply too big to be filled by supporters of the smaller cities’ lower-division teams. The venue in the Amazonian city of Manaus, for example, holds 44,500 fans – higher than the total number of spectators who attended league matches in the city for the whole of 2009, says Rodrigo Prada, director of Portal da Copa 2014, a body set up to monitor the tournament’s preparations. A judge even proposed turning Manaus’s stadium into a centre to process prisoners.")

Tai vois ajatella sitä, mikä toivo jalkapallo on köyhemmissä maissa. Aina joku jossain osaakin pelata niin hyvin, että sillä elää koko perhe ja suku.

Tai täällä kotimaassakin, kaiken sen kilpailullisuuden alla jalkapalloharrastuksesta saa parhaimmillaan kavereita, kuntoa ja onnistumisen kokemuksia. (Okei, on se monesti aika lyhytnäköistä jalkapalloisien, -äitien ja -valmentajien kouhotusta, jossa "tavoite" on voittaa milloin tää peli, tuo sarja tai meneillään oleva turnaus. Kukkahattutäti mussa meinaa sanoa, ja on sanonutkin, että eikö se tavoite oikeasti ole kasvattaa nuoria, jotka voi piirun verran paremmin kuin ikäluokka keskimäärin?)

Silti, kaikesta tästä huolimatta, kahdestoista kesäkuuta telkkarit viritetään kohdilleen, varataan viereen pullo tai kaks kuivaa siideriä ja katsotaan, kun yks maailman seuratuimmista urheilusirkuksista pyörähtää taas käyntiin. Paras maa voittakoon! Ja kun Suomi ei ole mukana, ei edes tarvitse kuunnella sitä "tehdään vain parhaamme ja katsotaan mihin se riittää" -soopaa.

Ensimmäinen kesälomapäivä

Hoitovapaavapaudessani voin kai päättää, että kesäloma on silloin, kun siltä tuntuu. Ja eilen tuntui: Naapurin lapset vesisotaili ja omat pikkulapset oli päiväunia lukuunottamatta koko päivän ulkona. Sain kasvit siirrettyä ulos vanhoihin kasvatuslaatikoihin. (Maanantain taloyhtiön kokouksessa tajusin, että haaveilemani kohopenkit eivät taida toteutua ihan heti, toivottavasti edes tänä vuonna!) Aamulla ompelin, suorastaan ompaisin, puolessa tunnissa ilman kaavoja ja ainuttakaan nuppineulaa tiikerikuosihtavat, melko karseat mutta ihanat päällä -pihasortsit. Illalla ehdittiin mies miekkosen kanssa pelaamaan vuoron perään jalkapalloa harrastusporukan kanssa. Ehdin myös loikoilla tän kesän uutuushankinnassa, riippumatossa – kahteenkin otteeseen.




Sain lisäks poistettua ton tukias-värin varpaankynsistä. Kumma juttu kun teini-ikäisen esikoisen mekossa ja kynsissä persikkaan vivahtava pinkki näyttää oikein nätiltä! Asiasta kirjoitettu iso muistilappu pään sisäiselle muistilistalle: "Kolmenkymmenen ja neljänkymmenen ikävuoden välissä vältä tiettyjä pinkin sävyjä." Tehty lisäys: "Jos joskus rikastut, tilaa pedikyyri."