tiistai 8. huhtikuuta 2014

Kaikki mitä (en) tarvitse(n)



Tarvitsen! Kaikki nämä lasinaluset, peltipurkit ja söpot kahvikupit!


Tarvitsen! Ehdottomasti uuden torkkupeiton, ja vähintään kaiken tämän olohuoneen tavaran!

Tavara. Siinäpä ongelmallinen asia. Visuaalisena ihmisenä tunnen tavaran imun tosi selvästi. Minähän se meidän perheessä selaan läpi mainoksetkin, jos vaikka tulis vastaan jotain ihanaa - ja tuleehan sitä.

Toisaalta taistelen vastaan vimmatusti. Katselen ja tutkin, googlaan ja etsin tori.fistä ja huuto.netistä. Aika monesti käy niin, etten ostakaan mitään tai ainakin ostos jää pitkälle aikalisälle.

Nämä pohdinnat tapahtuvat aamuyöstä kahdelta, kun kuopus ja keskimmäinen ovat herättäneet mut sairaina, kulmahampaiden tuloa potevina ja pissahätäisinä monen monituista kertaa. Uneni muuttuivat ensin oudoiksi fragmenteiksi, joissa lapsen violetin kumisaappaan siivusta tuli laulu. Laulun piti vaivuttaa kaikki uneen. Mulle kävi päinvastoin (lapset sen sijaan nukkuvat viimein, joten ehkä siinä oli taikaa).

Unettomana kevätyön hetkenä kokeilen päälle vaatekaapin unohtuneita aarteita: tämä äidin vanha mekkohan sopii mulle nykyään! Muitakin löytöjä: ehjiä sukkia, ja näistä sortseista saa sopivat vyötärönauhaa kaventamalla. Mutta on vaatekaapissa hutejakin, ja se ärsyttää.

Miten voisi oppia siihen, ettei hamuaisi turhaa? Että tunnistaisi, onko tarve todellinen vai ohimenevä oikku.

Nuukailu-kirjan (Laura Honkasalon kirja, josta postasin hiukan jo aiemmin) luin loppuun, ja siitä sai paljon ajattelemisen aihetta. Toisinaan ärsyynnyn kirjoista, joissa annetaan neuvoja, miten toimia. Tässä tapauksessa niin ei käynyt. Kirjoittajan ajatukset kulutuksesta olivat hyvin lähellä omiani, ja taisin myös samaistua hänen taloudelliseen ja perhetilanteeseensa.

Hapuilen ajatuksissani kaiken lukemani keskellä. Ehtoisa kirjoitti omassa blogissaan hyvän kirjoituksen kotoilun kuolemasta. Kierolla tavalla tämä kaikki näennäisen anti-materialistinen komeroiden raivaus ja tavaran vähentäminen voi olla samaa jatkumoa kotoilun kanssa: edelleen pidetään katse visusti omassa navassa, tapahtuipa ympäröivässä maailmassa mitä. Tässäkin tapauksessa tavara vie aikaa ja on keskiössä. Useimmat eivät pysty, halua eivätkä koe tarvetta pärjätä sillä, mitä "oikeasti" tarvitsevat, vaikka se keventäisikin oloa. En minäkään! Jestas, mun identiteettiä on, että saan tehdä ja värkätä, ja kotoani löytyy sitä tukevia asioita. (Oon hyvin onnellinen, että mulla on porakone ja sirkkeli, saumuri ja ompelukone, vaikka järjellä ajatellen ehdin käyttää niitä aika vähän.) Toisaalta, kun porakonetta ei vielä ollut, tein listoja, mitä kaikkea pitää porata, kun saan koneen lainaan. Ei ollut kovin kätevää.

Omistamiseen ja omistamatta jättämiseen pitäis löytää tasapaino. Ja ehkä se tasapaino on parhaimmillaan kesällä tai matkoilla, kun kodistaan, omista tavaroistaan ja tavoistaan on ulkona, pois niiden piiristä. Tämä minun aikani just nyt kotona kahden minipampulan kanssa taas on osittain sen vastakohta, ja yritän hyväksyä senkin. Mä uskon että kotoilu on myös osittain tilannesidonnaista. Eri elämäntilanteessa teen enemmän muuta ja suuntaan energiaa enemmän kodin ulkopuolellekin.

Mutta tätä tavarasuhdetta pyörittelen kyllä pikkuhiljaa eteenpäin päässäni (ja olenhan jo hiukan edistynytkin). Suhde materiaan on yks pieni juonne siinä suuressa kysymyksessä, mitä on olla ihminen. Vastaus voisi olla: ihmisyyttä on pyrkiä hyvään ja oikeaan ja eksyä yhä uudestaan turhanpäiväiseen.

Näissä pömpööseissä tunnelmissa aloin lopulta unille...



Mutta mikä sitten on oikeasti tarpeen? Pönttöuuni ja sämpylät ainakin, siitä edes oon varma.

4 kommenttia:

  1. Munkin pitäisi varmaan lukea se Nuukailua, ja Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi, kun se nousee monessa paikassa esille.

    Hassu juttu muuten, olen ollut hieman alamaissa ja piristykseksi olen _halunnut haluta_ jotain. Sitten en ole keksinyt, mitä haluta, ja paha tuuli on jäänyt. Sitten rupesin haluamaan suklaata tai munkkia, mutta en ole ostanut. En ole vieläkään keksinyt, miten tulisin hyvälle mielelle, mulla on yksinäistä ja koti-ikävä. Mutta ehkä tuota haluamisen tunnetta mielen parantajana voi aina yrittää hieman treenata. Tällä kertaa sanoin itselleni vaan, ettei mun tarvi olla hyvällä tuulella, mutta monesti ostan vaikka kukkien siemeniä. Kuulostaapa hallitulta, mutta eipä aina ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varasin Hyvän mielen vaatekaapin yhtä aikaa Nuukailun kanssa, mut HMV:ssa oli 32 varausta ennen mua. Kestää varmaan hetken saada kirja.

      Hassu juttu, sun tämän hetkinen tilanne on musta äärimmäisen kadehdittava ja yhtä aikaa ei, tuosta ikävän näkökulmasta. Ostelu ei oo avain onneen, mut jos oikeen vaikeeksi menee, voithan naamioida pikkuostokset tuliaisiksi, matkamuistoiksi tai vaikka "tutustumiseksi paikalliseen kulttuuriin" (Vrt suklaa ja munkit).

      Joskus ostelin kulmarautoja piristykseksi ja koska ne on niiiin hyödyllisiä. Piti lopettaa, kun niitä on edelleen käyttämättä.

      Poista
    2. niinpä. Jos on tarvis niin kysy vaan!

      Poista