Palattiin tänään mun mummun – lasten isomummun aka vanhan mummun 90-vuotissynttäreiltä. Kunnioitettava ikä! Missähän kuosissa ja mielentilassa sitä itse on tuon ikäisenä, jos siis on onni elää niin vanhaksi? Mun ikiaikainen haave on ollut tulla onnelliseksi, hyväntuuliseksi mummeliksi, joka elää hyväntuulisen papan kanssa. Tästä yritän riitatilanteissa (hah, paradoksi!) toisinaan muistuttaa mies miekkoselle, tuolla mukavalle mut toisinaan vähän yrmylle kaverille. Toisaalta, parempi vuosien varrella sanoa ääneen omia haaveitaan ja sillä lailla suitsia todellisuutta edes hiukan toivottuun suuntaan. Jos ei toinen tiedä mun toivetta, niin mitenpä hän osais automaattisesti siinä kompata?
Oma hommansa on tietenkin pysyä itse sellaisena kuin toivoo olevansa myöhemminkin. Eihän se ihana mummuus tyhjästä synny, vaan heijastelee elettyä elämää! Joulun aika ja muutenkin loma-ajat on tässä suhteessa parasta terapiaa. Jouluna mä näen tavallista enemmän kavereita – niin kotipaikkakunnalla kuin muualla asuvia. Se, että saa olla yhdessä, juoda loputtoman monta kupillista kahvia ja jutella ja nauraa vaan, se on mulle jouluajan paras juttu. Silloin tuntuu, että kunhan säilytään kaikki tämmösinä kälättävinä, liikkuvina, sosiaalisina, kutovina pöhköinä niin ikä on vaan vaihtuva luku, eikä mikään mittari sille, millainen saa tai ei saa olla.
Ja täytyy nyt alleviivata, että eihän arjessakaan mitään vikaa ole. Silti, kun eläminen lasten, työn, opiskelujan ja hmm... epämääräisen kaiken kanssa on melko kiireistä, tulee hetkiä, jolloin eksistentiaaliset pohdinnat ja elämän isot ja pienet ilot jää kuka-laittaa-tänään-ruokaa-kaapissa-ei-ole-mitään-keskustelun jalkoihin.
Mutta nyt, onpahan juhlittu (kuopuksen 2-vuotissynttärit, joulu, uusi vuosi ja mummun täydet kymmenet). Ja juhlitaan vielä (esikoisen 16-vuotispäivät! Ja mä lähden Tromssan kansainvälisille elokuvafestivaaleille!!!) Oon saanut hengittää, olla, nukkua pitkään ja lukea. Olla yhdessä ihmisten kanssa ja hitusen rauhassa. Tajuta että pienimmät pampulat tappelee toki edelleen, mutta kasvaa silti, eikä tämä(kään) vaihe kestä kuin hujauksen. Ja oon saanut katsoa lumisia puita, sukulaisia, tähtiä, rakkaita lapsia ja sitä miestä, joka on kuitenkin pohjimmiltaan aika hyväntuulinen tyyppi. Näillä pohdinnoilla on hyvä sukeltaa kohti arjen alkua. Plumps!
Loppuun vielä epämääräinen kuvavalikoima meidän pikkukuusesta sekä pampuloiden yhteisistä legoleikeistä. Todiste siitä, että yhteinen leikki sujuu jo – hetken kerrallaan.
Ihana Henna!!! Ihania kuvia, ihanat pikkupampulat! Kiitos joululoman höpötyshetkistä kahavikuppien äärellä! T. Teija
VastaaPoistaHaa Teitsi-ihanainen, sinä täällä!!! Kiitokset vaan sulle takas. Paitsi että nyt taisin narahtaa siitä että enhänmä joululomalla kutonu, ihailin vaan sun kutimia ja keskityin siihen kahavinjuontiin. Mut nyt ois kova hinku alkaa joku uus käsityö! <3 ja puspus sinne ja nähdään taas toivottavasti pian!
Poista