Ystäviä / Friends

Päivä päivältä elo täällä alkaa tuntua mukavammalta. Toki täältä vielä puuttuu mun elämän tärkeimmät neljä ihmistä (ja heidän lisäksi iso liuta muita tärkeitä), mutta viime päivinä on tapahtunut suuria parannuksia sosiaalisella rintamalla. Ensinnäkin, tiistaina alkoi koulu kunnolla. Opiskelen luokalla, jossa on ihmisiä Pakistanista, Indonesiasta ja Malesiasta. Valitettavasti luokalla ei ole yhtään korealaista, mutta sillepä en mitään mahda. Porukka tuntuu tässä vaiheessa oikein mukavalta. Noin puolella on ennestään enemmän kokemusta työskentelystä liikkuvan kuvan kanssa, mikä on tietysti kiva juttu syksyn tulevia harjoitustöitä ajatellen. Siitä puolesta lisää kuitenkin myöhemmin. Tällä hetkellä pääasia on, että koulussa on ihmisiä, joiden kanssa tulee hyvin toimeen ja jotka ovat samassa tilanteessa – uudessa opiskelumaassa – kuin minä. Joskin ihan kaikki muut sadat vaihto-oppilaat asuvat asuntoloissa pääkampuksella. Toisaalta en harmittele: se määrä sosiaalisuutta kahden hengen kerrossänkyasuntolahuoneineen voisi olla jo liikaa.

Uusiin opiskelukavereihin tutustumisen lisäksi olen vaellellut vuorilla lisää. Keskiviikkona kävelin Seokbulsan (석불사) temppeliin. Jatkoin temppeliltä matkaa vuoria pitkin ja tapasin korealaisen naisen, jonka kanssa jatkoimme matkaa yhdessä. (Välikommenttina voisi siis sanoa, että kyllä, kannattaa muualla asuessa tehdä juuri niitä asioita, joista pitää, koska silloin voi tavata ihmisiä, jotka pitävät samoista asioista. Kääntäen, jos tekee asioita, joista ei pidä, voi tavata ihmisiä, jotka pitävät eri asioista kuin sinä.) Matkan päätteeksi sovimme uudet vaellustreffit tälle päivälle, ja jatkoimme matkaa siitä, mihin jäimme aiemmin. Tänään perjantaina Sang Minin ja minun mukaani liittyivät myös mun opiskelukaveri Haseeb sekä Minin kaveri Tong Su. Yhdessä vaellettiin Geumjeong-vuoren linnoitusta (금정산성) pitkin, kiivettiin sen ja Busanin korkeimmalle huipulle Godangbongille (고당봉, 801,5 metriä) ja päätettiin kierros Beomeosan (범어사) buddhalaistemppeliin. Matkalla syötiin Minin tekemiä eväitä, oltiin pilvien sisällä vuoren huipulla ja uitettiin jalkoja purossa. Lopuksi Min ja Su veivät meidät syömään Beomeosan kaupungiosaan korealaiseen ravintolaan. Enpä tiedä paljonko enempää ois voinut yhdeltä päivältä toivoa!

Ei siis muita opetuksia, pelkkää iloa! Tai melkein. En nimittäin malta olla sanomatta, että täältä kaukaa katsottuna Suomen ulkomaalaiskeskustelu tuntuu entistä kummallisemmalta: vietin tämän mitä mainioimman päivän neljän hengen seurueessa, johon kuului ateisti, kristitty, buddhalainen ja muslimi. Ja kun kirjoitan sen tähän näin – plöts – huomaan, miten irrallinen kunkin henkilökohtainen pohjalla oleva vakaumus on siihen nähden, miten me lopulta kukin toimimme ja millaisia olemme ihmisinä, uskonnosta riippumatta.

Busan ylhäältä / Busan higher than rooftops

Vaikka Busan on miljoonakaupunki, on tämä samalla kaupunki, jonka alueella on lukuisia kukkuloita. Mulle ne on tosin vuoria, koska oma kotikaupunki on lakeudella. Useinhan suurkaupungit ovat täyteen rakennettuja vaikkapa yhtä keskuspuistoa lukuunottamatta, mutta täällä topografia on sellainen, että kaikkialle ei vain voi rakentaa noita tornitaloja. Jo junamatkalla Soulista Busaniin ajattelin että tuonne kukkuloille pitäisi päästä: raskaat sadepilvet roikkuivat vuorenhuippujen alapuolella, voitteko nähdä sen? Ja muutenkin, eksyilyvaeltelu taitaa olla mun juttu – siitä on kokemusta ennestäänkin.

Tänään mulla oli käynti Dongseo Universityn pääkampuksella. Lukujärjestys ei vielä selvinnyt mutta eiköhän se järjesty lähipäivinä. Huomenna on audienssi videopuolen opettajan kanssa, ja sitten pitää vain tehdä päätöksiä opintojen suhteen. Joka tapauksessa päivä oli lyhyt, ja paluumatkalla hyppäsin pois metrosta Seomyeonin (서면) metroasemalla. Kiertelin ympäriinsä, söin ja kävelin Jeonpoon (천포) päin, niin kuin olin salaa suunnitellutkin. Evääksi ostin pussin paikallisia mariannekeksejä ja jonkin vilja"limukan" (huom: ei ole makeaa eikä muistuta limukkaa eikä mitään mitä Suomessa olisin juonut). Varusteena mulla oli sandaalit, t-paita, farkut ja reppu, eli olin täkäläisittäin varsin alipukeutunut – korealaiset patikoijat voisi varusteidensa puolesta kuvata milloin tahansa Partioaitan katalogiin. Jokatapauksessa: ylöspäin...! Kännykän kelpo Google Maps näytti että Jeonposta pitäisi olla jokin tie vuoren rinteeseen. Oli portaita. Ja löytyi polku! Ylös, ylös, ylös, ja lopulta olin voimistelutasanteella, jossa kuuskymppinen korealaismies roikkui pää alaspäin. Harmittaa kauheasti kun mulla ei ole yhteistä kieltä näiden paikallisten teräsvaarien ja -mummujen kanssa. Mutta kovasti nyökkäillään ja he kysyy enkö osaa koreaa (Hangul) ja minä hymyilen ja ehkä näytän korean alkeisopasta. Paljon lisää hymyilyä ja nyökkäilyä. 

Tältä ensimmäiseltä isolta tasanteelta (oltiin jo tosi tosi tosi korkealla mutta ehkä siis vain vuoren puolessa välissä) löytyi polku vieläkin ylöspäin. Pimeän tuloon oli vielä usempi tunti, joten eteenpäin! Ja niinpä mä kävelin sieltä Jeonposta kotiin Gwanganiin (광안) vuoria pitkin. En tiedä kauan tuossa meni mutta ehkä kolme–neljä tuntia. Ja oli mahtavaa. Itketti, nauratti, tuntui hyvältä. On kivaa olla suurkaupungissa, jossa on paljon kuhinaa koko ajan. Mutta on myös mulle tärkeää päästä siitä välillä pois. Päivä oli vähän viileämpi ja vuorilla oli puita varjostamassa. Sain vain aivottomasti kävellä. Katselin kaupungin maamerkkejä, jotka olivatkin yht'äkkiä legopalikan kokoisia, ja suunnistin niiden ja paikantimen avulla. Ja kas, mä löysin polut, joita pitkin pääsin kotiin.

Ehkäpä näissä tarinoissa pitäisi olla jokin jujukin, jotta ne eivät olisi vain omien tekemisten raportoimista. Tässä eksyilyvaeltelussa pointti vois olla, että muuallakaan ei muutu toiseksi kuin mitä on, etenkin kun on jo valmiiksi ihan tyytyväinen itseensä. Jos mulla oisi täällä kavereita niin tosi mielllään söisin/joisin illat ulkona ja tutustuisin kaupunkiin vähän eri tavalla. Mut sitä odotellessa tää lähestymistapa sopii mulle. Mä otan pala palalta tätä isoa fyysistä kaupunkia haltuuni, löydän sen reittejä ja niitä juttuja, joita voisin tehdä, jos ihan oikeasti pitkään asuisin täällä. Nyt mä tiedän että tonne vuorille voi mennä. Siellä on polkuja, se ei ole mikään saavuttamaton paikka, vaan mä ihan itse yksin osasin kulkea siellä ja pääsin kotiin. Se riitti tälle päivälle. Huomenna edessä on uudet jutut eli Centum City ja videopuolen kampus sekä professori Lee.

Näissä näköaloissa on hyvä roikkua pää alaspäin.

Koti alkaa näkyä...

Gwangan Bridge.

Tuolla keltaisten valojen lähellä me (kai) asutaan!

 

Minä siellä tuolla jossain.

PS. Oikea kamera oli tänään kotona, kamerakuvilla mennään...

Uuden kaupungin tarkkailu / My New City

Etukäteen valmistelin itseäni siihen, että neljä kuukautta tulen olemaan kieli- ja lukutaidoton – siis jotakuinkin vajaa, länsimaalainen, pitkä ja vanha. Tuo vanha siksi, että opiskelukaverit tulevat todennäköisesti olemaan kaksikymppisiä. Tosin olivathan he jo viime vuonnakin eikä se haitannut. Kaupungilla ja metrossa kulkiessa on kuitenkin paljastunut iloinen yllätys: myös korealaisia on eri ikäisiä! Eivätkä he kaikki ole tikkulaihoja – vaikka toki moni onkin. Koska en ymmärrä, mitä puhutaan, on jännä tarkkailla eleitä ja ilmeitä. Kukahan tuosta tyttöryhmästä on se suosituin, se jota matkitaan? Kuka kokee itsensä ulkopuoliseksi ja yrittää siksi vähän liikaa? Kuka vanhemmista ihmisistä katsoo ympärilleen silmät kiltteinä, kellä taas on puhuessaan juonteet suupielissä ja äänessä valittava sävy? Ja kuka minä olen siinä keskellä? Tavallaan näkyvä ulkomaalainen mutta toisaalta näkymätön ulkopuolinen.

Korealainen kirjoitus Hangul tuottaa päänvaivaa. Välillä mietin että jos vaan tuijotan tarpeeksi kauan, aukeaako salakirjoitus lopulta. Bussissa, metrossa, aina kun pysähdyn yritän tavata sanoja: B - u - s - a - n, 부손, Busan! Siinähän lukee kaupungin nimi! Samalla aavistelen että neljässä kuukaudessa pääsen johonkin alkuun mutta aika loppuu kielen suhteen kesken. Empatia korealaisia, kiinalaisia ja japanilaisia turisteja kohtaan kasvaa. Ne raukat! Heillähän on sama asia käänteisenä. Harha että oma kirjoitus, oma kieli – tai oma kulttuuri – on muita hiukan erinomaisempi on tiukkaan rakennettu. Vaikuttaako suomalaisten [tai eurooppalaisten] ennakkoluuloihin vaikkapa se, että arabiaa kirjoitetaan kirjaimin, jotka näkökulmasta riippuen näyttävät kauniilta piirustukselta tai mongerrukselta? Entä ääkkösemme: kääntyikö häpeä ylpeydeksi kun Marja-Liisa Haemaelaeinen pärjäsikin? Kun edes kirjaimet eivät ole yhteisiä, mikä lopulta on yhteistä?

Aika paljon, sanoisin. Tai sanon että en tiedä Koreasta mitään. Kuitenkin, Dongseo Universityn ja Hadanin High Street -ostosalueen väliin ehkä kymmenen kilometrin matkalle mahtui opiskelijoita kivoissa lounaspaikoissa, puronvarsi lenkkeilijöineen, mieletön autoliikenne, kaahaavia busseja, autokorjaamoja, vankila, hitsaamo, kaasuyhtiö, metallinkierrätysyritys, tarrateippaamo, kaakeliliikkeitä, kioskeja ja ruokapaikkoja, kynsihoitoloita, kampaamoja, leikkipuisto, ihmisiä menossa jonnekin, ihmisiä odottelemassa jotakin. Hieman erilaista ja osa rähjäisempää kuin mihin nyky-Suomessa on tottunut (mutta toisaalta ei yhtään vierasta sille toiselle Suomelle joka välillä pilkistää jostain ja joka vielä reilu kymmenen–kaksikymmentä vuotta sitten oli todellisuutta), osa taas sitä kansainvälistä kaanonia, jossa design-liikkeet näyttävät samalta ympäröivästä todellisuudesta riippumatta.

Täällä olen, tämän kaiken keskellä, uteliaana ja vielä vähän väsyneenä. Olisi kiva kokea tämä jonkun kanssa. Toisaalta kolmen viikon sisällä koulu on alkanut ja mies ja pikkulapset tulleet. Silloin tällainen pysähtynyt hetki, jolloin voin lojua sängyssä ja pohtia olemassaoloa voi olla mahdotonta. Joten otetaan ilo irti! Toivottavasti saisin käytyä lähipäivinä kampaajalla ja korealaisessa kylpylässä. Patjoja ja kattilakin pitäisi ostaa sillä asunto on hyvä mutta aika askeettinen: kalustukseen kuuluu sänky – onneksi toin lakanat! – ja lipasto. Mutta nyt just tulikin korealaiselta maailman parhaalta avultani Younghyuelta viesti että kaasukin kytketään tänään. Tervetuloa lämpimät suihkut ja teevesi!

Dongseu Universityn "alapuolella" oleva katu, jossa on ruokapaikkoja.

Edelleen lähellä yliopistoa. Luulin katselevani omaa kotia kohti,
mut kompassa pyörähtikin 180 astetta. Vaikea suunnistaa
kukkuloiden mukaan, koska kaupungissa on niitä niin monta!

Ostetaan ja myydään – jotain.

Tällä teollisuusalueella löytyi nokea ja rasvaa, ihan perusteollisuutta.
Ylemmän kuvan fiilikset vois jollain tapaa olla vaikka lännenelokuvasta,
lukuunottamatta vasemman reunan uudenkarheaa autoa.

Ruokaaa! / My First Korean Meal

Kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin, ensimmäinen korealainen ateria! Jotain tosi tuttua muuten näissä penkeissä: onko VR:llä ja KTX:llä sama kuosisuunnittelija?

Lähtö / Going

Nyt se hetki on käsillä. Viikkoja kestänyt paperiasioiden hoito, siivous, keittöremontin teko, 11 vuotta puuttuneiden listojen viimeistely (se viime tippa on todellakin paras motivaattori!) sekä loputon järjestely on ohi. Istun kentällä, kerrankin yksin, kerrankin niin etten voi tehdä enää seuraavaa asiaa työlistalta. Matkalla - niin - Koreaan. Ja kuten joka kolmas on varmistanut, Etelä-, ei Pohjois-.

Aloitin tämän blogin värkkäily-remontointi-yleisblogina ja nyt se jatkuu hetken reissublogina, jos intoa vain riittää (aiemman perusteella en uskalla luvata enää mitään!). Seuraavat neljä kuukautta mun on tarkoitus olla opiskelijavaihdossa Etelä-Korean toiseksi suurimmassa kaupungissa Busanissa (kaakkoisrannikolla, väkiluku noin 3,6 miljoonaa). Mies ja pikkulapset tulevat perässä kolmen viikon päästä ja 16-vuotias pitää pidennetyn syysloman meillä. Nyyh. Ikävöin jo nyt hieman...

Mutta nyt olen tässä. Norwegianin lähtöaula alkaa täyttyä. Seuraavien 22 tunnin aika tiedossa kolme lentokonetta ja luotijuna. Oulu - Helsinki - Moskova - Soul - Busan. Kohta lähdetään!

Eskapismia

Kun lapset ja aikuiset on sairastaneet suurimman osan viikkoa, kun keskimmäisellä on todettu eka korvatulehdus (mutta vasta kolme ja puoli -vuotiaana!), kun koulun alku on hauskaa mutta käynnistysvaikeudet vaivaa. Kun kodin sotkut häiritsee, mutta niille ei jaksa tehdä kuin välttämättömimmän. Kun tilillä on rahaa 26 euroa. Mitä silloin voi tehdä? Vaikkapa miettiä uuden asunnon ostoa.

Haaveiluahan tämä suurimmaksi osaksi on, mutta nettiä selaillessa tuli pitkästä aikaa vastaan sellainen talo, joka sävähdyttti. Sävähtämistä helpotti se, että tarjouskilpailun aloitushinta oli järkevän rajoissa. Kivoja talojahan on maailma täynnä, mut inhoan niiden hintalappuja: alkavat kakkosella, kolmosella ja toisinaan vaikkapa kasilla. Huh huh!

Tämä unelmatalo on rakenettu 70-luvulla. Se että ihastun tuon vuosikymmenen taloon ei ole mulle ihan tavallista. Teini-iästä (50-luvun talo) asti olen asunut vanhoissa eli 20-, 30- ja 40-luvun taloissa. Ihailen kyllä kyläillessä uusia asuntoja ja sitä helppoutta, mitä uudenaikainen suunnittelu tuo mukanaan. Vaikkapa sitä, ettei ole kaksia erillisiä jyrkkiä portaita. Tai sitä, että tiettyyn kohtaan seinän viereen jätetty märkä vaate ei jäädy talvella. Tai sitä, että tytär voisi ottaa lusikan yhtä aikaa kun mies keittää kahvia ja minä täytän astianpesukonetta. Meillä se ei harmi vaan onnistu. Inhoan myös sitä, että vain kesäsynttäreille – järjestetään pihalla – voi kutsua kaikki, jotka haluaa. Talvella vierasmäärä pitää miettiä tarkemmin, ettei heikoimmat vyöry portaita alas.

Mutta toisaalta meillä on kodikasta, hassua ja tavallaan kaunistakin. Ja kun ollaan yhdessä, sitä tosiaan ollaan yhdessä muutaman kymmenen neliön oleskelutiloissa. Jäisinkö kaipaamaan tätä intiimiyttä, jos oikeasti muuttaisimme?

Netin unelmakoti on arkkitehdin suunnittelema ja hassu ja kummallinen sekin: pohjakaava on aika rönsyilevä ja pinnoissa oli käytetty kaikkia mahdollisia materiaaleja: tiiltä sekä seinässä että lattiassa, korkkia, laattaa, paneelia, metallia(?), liuskekiveä jne. jne. Tilaa siellä on tuplamäärä meidän nykyiseen asuntoon verrattuna.

Ihanaa ja kamalaa miettiä asuntoasioita. Mehän asutaan tässä nykyisessä kodissa enimmäkseen sillä mielellä, ettei olla ikinä lähdössä mihinkään. Mutta toisinaan tulee näitä kohtauksia. Muuten, onkohan tämä jokin vuodenkiertojuttu? Että tammikuussa jumpataan raivona, mietitään elintaparemonttia ja katsotaan asuntoja? Helmikuussa sitten jotain muuta?

Paras tapa tappaa – tai joskus harvoin voimistaa – asuntokuumetta on käydä näytöissä. Tässäkin tapauksessa nauratti jo pihalla: livenä talo oli melko monesta kulmasta kompaktimpi (lue: ahtaampi) kuin laajakuvaobjektiivilla otetuissa esittelykuvissa. Eikä välitysfirma ollut välittänyt kuvata yläkerran pitkää ja kapeaa käytävää, jolle aukesi vessan, vaatehuoneen ja neljän vaatekaapin ovet. Ja josta kuljettiin kahdesta ovesta parvekkeelle ja kolmesta makuuhuoneisiin. Mitähän se arkkitehti mietti käytävää piirtäessään? Jyräskö alkuperäiset asiakkaat paran kokonaan?

Yhden surkean mitäänsanomattoman kuvan sain räpsästyä ulkoa, ennen kuin kameran akku loppui. Toisen nyysäisin välitysfirman sivulta. Siitä saa jotain kuvaa siitä rönsyilevyydestä, joka ihastuttaa, mutta remontteja miettiessä myös kauhistuttaa. Ja kolmas kuva onkin meiän omasta tutusta rakkaasta keittiöstä (tosin siistittynä jouluversiona). Vaikka meillä maitopurkkia jääkaapista ottaessaan pitääkin pyytää pöydässä istujia väistämään, tällaiset pikkuvaikeudet ja tän talon remontit on niitä, joihin me ollaan totuttu. Ei siis tullut muuttoa, vielä. Mutta ehkä kimmoke seurata vähän tarkemmin, mitä asuntomarkkinoilla tapahtuu. Ihan varmuuden vuoksi vaan.

Kohti hyvää tulevaisuutta

Palattiin tänään mun mummun – lasten isomummun aka vanhan mummun 90-vuotissynttäreiltä. Kunnioitettava ikä! Missähän kuosissa ja mielentilassa sitä itse on tuon ikäisenä, jos siis on onni elää niin vanhaksi? Mun ikiaikainen haave on ollut tulla onnelliseksi, hyväntuuliseksi mummeliksi, joka elää hyväntuulisen papan kanssa. Tästä yritän riitatilanteissa (hah, paradoksi!) toisinaan muistuttaa mies miekkoselle, tuolla mukavalle mut toisinaan vähän yrmylle kaverille. Toisaalta, parempi vuosien varrella sanoa ääneen omia haaveitaan ja sillä lailla suitsia todellisuutta edes hiukan toivottuun suuntaan. Jos ei toinen tiedä mun toivetta, niin mitenpä hän osais automaattisesti siinä kompata?

Oma hommansa on tietenkin pysyä itse sellaisena kuin toivoo olevansa myöhemminkin. Eihän se ihana mummuus tyhjästä synny, vaan heijastelee elettyä elämää! Joulun aika ja muutenkin loma-ajat on tässä suhteessa parasta terapiaa. Jouluna mä näen tavallista enemmän kavereita – niin kotipaikkakunnalla kuin muualla asuvia. Se, että saa olla yhdessä, juoda loputtoman monta kupillista kahvia ja jutella ja nauraa vaan, se on mulle jouluajan paras juttu. Silloin tuntuu, että kunhan säilytään kaikki tämmösinä kälättävinä, liikkuvina, sosiaalisina, kutovina pöhköinä niin ikä on vaan vaihtuva luku, eikä mikään mittari sille, millainen saa tai ei saa olla.

Ja täytyy nyt alleviivata, että eihän arjessakaan mitään vikaa ole. Silti, kun eläminen lasten, työn, opiskelujan ja hmm... epämääräisen kaiken kanssa on melko kiireistä, tulee hetkiä, jolloin eksistentiaaliset pohdinnat ja elämän isot ja pienet ilot jää kuka-laittaa-tänään-ruokaa-kaapissa-ei-ole-mitään-keskustelun jalkoihin.

Mutta nyt, onpahan juhlittu (kuopuksen 2-vuotissynttärit, joulu, uusi vuosi ja mummun täydet kymmenet). Ja juhlitaan vielä (esikoisen 16-vuotispäivät! Ja mä lähden Tromssan kansainvälisille elokuvafestivaaleille!!!) Oon saanut hengittää, olla, nukkua pitkään ja lukea. Olla yhdessä ihmisten kanssa ja hitusen rauhassa. Tajuta että pienimmät pampulat tappelee toki edelleen, mutta kasvaa silti, eikä tämä(kään) vaihe kestä kuin hujauksen. Ja oon saanut katsoa lumisia puita, sukulaisia, tähtiä, rakkaita lapsia ja sitä miestä, joka on kuitenkin pohjimmiltaan aika hyväntuulinen tyyppi. Näillä pohdinnoilla on hyvä sukeltaa kohti arjen alkua. Plumps!

Loppuun vielä epämääräinen kuvavalikoima meidän pikkukuusesta sekä pampuloiden yhteisistä legoleikeistä. Todiste siitä, että yhteinen leikki sujuu jo – hetken kerrallaan.

Ihana Satuhieronta-käsikirja!

Nyt se on valmis ja julkaistu: kauan ja huolella tehty Satuhieronta-käsikirja. Tästä vihjaisinkin edellisessä postauksessa. Vitsi että on hyvä mieli; niin hyvä että hehkutan täällä blogissakin, vaikka oikeestaan tää blogi on mun vapaa-aikaa eikä ollenkaan töitä varten. Mut tällaiset projektit on siitä mukavia, että niissä on paljon yhtymäkohtia omaan elämään. Niin paljon, että työ ei ole vain työtä. Tämän kirjan oppejahan voin suoraan hyödyntää omien pampuloiden kanssa! Testattu on, ja esimerkiksi Autopesula-satuhieronta rauhoitti tosi hyvin aika... "eläväistä" kolmivuotiasta.

Kirjan on kirjoittanut satuhieronnan kehittänyt Sanna Tuovinen. Kirjan aivan ihanat piirroskuvat on Sanna Pellicionin kynästä. Sannallahan on myös muita aivan mahtavia juttuja... Valokuvat otti Mikko Törmänen, kannen suunnitteli Laura Lyytinen ja kirjan julkaisi WSOY. Kippikset vaan kaikille! Ja mä siis taitoin kirjan, koska sitäpä mä teen.

Kauan se kesti

Helpottavaa saada toisinaan jokin lukuisista keskeneräisistä projekteista valmiiksi. Viime viikkoina tätä iloa on tuonut kahden homman loppuun saattaminen. Toisesta muikenen kuin vaari vielä hetken (eli vinkkaan vaan että monta kuukautta työn alla ollut kirjataitto lähti painoon viiko sitten. Palaan asiaan kun kirja on julkaistu). Toinen valmistunut työ on nämä villasukat, jotka on olleet puikoilla luultavasti toista vuotta. Syyslomalla nappasin sukat esiin, päätin unohtaa stressin lopputuloksesta ja kudoin, purin ja kudoin. Ja nyt ne on valmiit!

Pitkään venyneiden prokkisten yksi ongelma on maun muuttuminen matkan varrella. Sukkia tehdessäkin kirvasin, että miks hitossa oranssia? Miksei jotain trendikästä pastelliväriä? Miksi ei edes valkoista? Mutta onnekksi mieli ja muoti ei lakkaa muuttumasta, joten eiköhän se oranssikin taas joskus ole in. Ekat valmiit aikuisten villasukat yläasteaikojen jälkeen on sentään iso juttu! Lisäksi nyt voin aloittaa vaikka mitä uutta käsityötä, jee!!! Palkinnoksi tuosta kirjataiton loppumisesta lupasinkin itselleni uudet villatakkilangat. Ja lisälahjana luvan olla stressaamatta tippaakaan, jos en ikinä saa kyseistä villatakkia valmiiksi.




Ps. Sukat tein ohjeesta - melkein. Kaikki on siis suoraan mallin mukaan, paitsi lanka, puikot, luotu silmukkamäärä, pituus, kuviot, kantapää ja kavennukset. No ainakin Anu Harkin / Kotoliving-lehden ammmoiset Yllätyskerä-villasukat toimi inspiraationa. Oon kai sanonutkin etten ole oikein hyvä ohjeiden noudattamisessa...